Tiedättekö tunteen, kun joskus elämässä vain täytyy tehdä raskaita päätöksiä. Joskus se päätöksen tekeminen on niin vaikeaa, että siihen menee aikaa, mutta kun päätös on tehty ei voi enää kääntyä takaisin - eikä haluakaan.
Isäni meinasi menettää henkensä muutama viikko sitten, syynä oli alkoholin liikakäyttö. Puolitoistaviikkoa asustelin isäni taloudessa ja siivosin, selvittelin raha-asioita ihan vain huomatakseni, että kaikki oli retuperällä. Laskut erääntyneet, auto käyttökiellossa ja velkaa - sitähän riittää. Kaikki ihan vain vuodessa repsahtanut. Tuo selvittelyaika oli hyvin raskasta ja keho oli fyysisesti kipeä kaikesta siitä huolesta mikä mieltä painoi. Isä pääsi hoitoon ja on kuntoutunut, auto taas pelittää ja raha-asiatkin on hoidossa, joten sen suhteen ei ole hätää.
Tuona puolentoista viikon aikana mietin elämää hyvin monelta kantilta. Päätin, että minun on aika lähteä Anoppilasta pois, koska haluan pitää isäni vielä elämässäni ja niin kaukaa on vaikea auttaa, olla läsnä ja ikävöin lähimpiä ystäviäni liiaksi. Haluan myös elää omaa elämää ja tavoitella omia unelmia, ja puutarha on yksi niistä.
Niinpä lähes seitsemän vuoden avoliitto päättyi hyvissä tunnelmissa. Muutenkin se kipinä ja ne perhoset olivat kadonneet, ja se yhteinen kumppanuus ja päämäärä kateissa. Rakkaus muuttui ystävyydeksi ja toveruudeksi. Enemmänhän sitä suhdetta viimeisenä viikkona yritti pitää kasassa anoppi, joka tarjosi parisuhdeterapiaa ja terapiaa jota hän voisi meille pitää. Olihan anopin vaikutus ja läsnäolo niin murskaavaa, että ei terveessä parisuhteessa tarvita kolmatta osapuolta. Vuosien saatossa anopista on kertynyt niin paljon painolastia, että oli helpotus kun hän ei ole enää elämässä. Muuttoauto oli kuitekin tilattu, joten ei ollut sijaa millekään terapiamuodolle ja lähdin.
Lähimmille ystäville lähtöni ei ollut yllätys ja vaikka asiasta en ollut koskaan mitään puhunut, mutta he tuntevat minut paremmin kuin minä itse ja olivat nähneet sen jo ennalta. Nyt olo on levollinen ja helpottunut.
Tämä blogi päivittyy toki satunnaisesti ja ilmoittelen sitten, kun pääsen omilleni ja jospa vielä innostuisin ihan oman sisustusbloginkin perustamaan.
Lopuksi vielä, että uskon kuitenkin vahvasti, että niitä perhosiakin näen vielä tänä keväänä..
